Kaleva julkaisi ystävällisesti mielipidekirjoitukseni 17.1.2012:
Suomelle valitaan pian presidentti kuudeksi vuodeksi. Valintansa jälkeen presidentti luopuu puolueensa jäsenyydestä ja edustaa koko Suomen kansaa. Niinpä näissä vaaleissa puolueilla ei ole ratkaisevaa merkitystä äänestyspäätöksen tekemisessä, vaan nyt päästään tarkastelemaan presidenttiehdokkaita henkilöinä. Presidentinvaali on aito henkilövaali, ainoa lajiaan Suomessa.
Kuka antaa kasvot Suomelle? Kenen ehdokkaan arvot valitaan edustamaan Suomea kansallisilla ja kansainvälisillä kentillä? Kuka pystyy toimimaan esikuvana kaikenikäisille, -värisille ja -kokoisille suomalaisille?
Minun mielestäni kaikista ehdokkaista sopivin tehtävään on Pekka Haavisto. Hän on ihmisenä äärettömän empaattinen, kuunteleva ja keskusteleva, joten yhteistyö hänen kanssaan on helppoa. Samalla hänen toimintaansa leimaa sitkeys, rohkeus ja peräänantamattomuus. Pekka Haavistoa arvostetaan myös maailmalla: hän on ulkopolitiikan asiantuntija, jolla on kansainvälistä kokemusta niin Euroopan Unionin alueelta kuin muualtakin maailmasta.
Suomen pitää olla ihmisoikeuksien ja rauhan peräänantamaton puolestapuhuja. Yhteiskunnan resursseja pitäisi käyttää hyvinvoinnin parantamiseen sekä ympäristöongelmien ratkaisemiseen, ei asevarusteluun. Pekka Haaviston johdolla Suomi voisi toimia varsinaista kokoaan suurempana vaikuttajana. Historiallisesti Suomi on puolueeton ja liittoutumaton – tällaisen maan presidentille sopisi kansainvälisen sovittelijan rooli varsin mainiosti.
Suomi on moderni, sivistynyt ja kansainvälinen maa, valitaan sille samanlainen presidentti: Sillanrakentaja Pekka Haavisto.
Kylmä sunnuntaipäivä kului kotona, mutta kyllä vaalityötä Pekka Haaviston hyväksi voi näköjään tehdä ihan omassa keittiössäkin! Tuon piparit illalla Rotuaarille maisteltaviksi.
Kävin kuuntelemassa uskontoaiheista paneelia sunnuntaina Kirkkotorin koulutuskeskuksessa. Mukana oli paikallisia edustajia eri uskontokunnista sekä tähtivieraana presidenttiehdokas Pekka Haavisto. Keskustelu on erittäin mielenkiintoinen ja monipuolinen – uskonnon roolia käsiteltiin niin päiväkodeissa kuin kansainvälisessä yhteistyössäkin.
Luonnollisesti Pekka Haavisto loisti paneelissa. Parisatapäinen joukko kuunteli hänen vastauksiaan henkeä pidätellen ja eli mukana eri maailman kolkista kertovissa tarinoissa. Olen itse aiemminkin arvostanut Haavistoa kovasti, vaikka en ole häntä tavannutkaan, mutta tässä tilaisuudessa hän osoitti olevansa todellista valtiomies- / valtiohenkilöainesta. Älykäs, asiantunteva ja sivistynyt, ja samalla niin elävä, hauska ja myötätuntoinen. Ei ole todellakaan vaikeaa päättää, kuka on paras mahdollinen valinta Suomen presidentiksi!
Eras panelisti sanoi jossain vaiheessa uskontokeskustelua, että ilo lisää iloa ja suvaitsevaisuus lisää suvaitsevaisuutta. Tämä olisi hyvä motto jokaisen arkielämäänkin – saman lauseen voisi kuvitella tulevan myös Pekka Haaviston suusta.
Kävelin kaupungilla yksi päivä, ja Rotuaarilla aivan vieras nuori mies tuli yllättäen onnittelemaan minua. Automaattisesti kiitin onnitteluista, mutta mietin sekavasti, että onhan niistä häistäkin jo yli vuosi. Mies tarjosi seuraavaksi suklaata, ja melkein aloin silloin jo katselemaan onko valkotakkisia paikalla.
Mies kuitenkin kertoi partiolaisten muistavan tällä tavalla heijastimen kantajia. Laukussani heiluva rauhanmerkki on siis hyödylllinen monella tavalla! Kiitos teille partiolaisille, kampanjasta tuli hyvä mieli (ja pähkinäsuklaa sattuu olemaan ehdoton suosikkini).
Näin marraskuun lopussa voi jo aloittaa joulun suunnittelun ihan julkisesti 
Joulun kaupallistuminen ärsyttää vuosi vuodelta enemmän, joten keräsin alle muutaman ekovinkin, joita olen itsekin soveltanut jo useita vuosia.
1. Pakkaa lahjat värikkäisiin mainoslehtisiin tai sormiväreillä koristeltuun sanomalehteen. Vältä sekajätteen kuormittamista eli kaupassa myytäviä lahjapapereita. Lahjat voi pakata myös kangaspusseihin.
2. Kierrätä vuoden aikana saamasi, käyttämättä jääneet lahjat eteenpäin. Tuskin käyttäisit niitä ensi vuonnakaan…
3. Tee itse joulumakeiset ja jätä Pandat kauppaan. Toissajouluna tein itse vaahtokarkkeja (jotka kaiken kukkuraksi onnistuivat hyvin!)
4. Suosi lahjan antajana (sekä myös vastaanottajana, vink vink) palveluja. Lahjakortteja voi ostaa melkein mihin tahansa!
5. Boikotoi possua ja kokeile joulupöydässä vaikkapa fenkolipaistosta tai venäläistä lohipiirakkaa.
Pyöräilin eilen töistä kotiin, matkalla hain 5-vuotiaan tarhasta. Tuiran kohdalla edellemme pyöräili kolme koululaista, koosta päätellen vasta koulutiensä aloittanutta. He ajelivat reteästi yhdellä kädellä, ja siemailivat samalla toisessa kädessä olleesta juomapurkista. Juoman loputtua purkit paiskattiin pysähtymättä tien varteen.
Roskien runsaudesta päätellen pelkästään koululaiset eivät ole syypäitä ympäristön roskaamiseen. Aivan liian usein näkee myös aikuisten ihmisten (pääasiassa miesten, ikävä kyllä) heittävän roskia maahan. Miksi näytämme tällaista esimerkkiä lapsillemme? Eihän kotonakaan banaaninkuoria viskata keittiönpöydän alle?
Saimme asiasta aikaan hyvän keskustelun, kun olimme saapuneet kotiin. 5-vuotias tuomitsi roskien heiton perustellen: “Maapallolle käy huonosti. Kohta joka kolkassa on roskia.” Naulan kantaan!
Luin pari viikkoa sitten artikkelin (muistaakseni Yhteishyvä-lehdestä), jossa käsiteltiin lapsiperheiden elämän ekologisuutta. Mieleeni jäi lähtemättömästi erään haastatellun äidin toteamus, joka liittyi hänen 9-vuotiaaseen tyttäreensä: ”Mari on huolissaan siitä, että meillä syödään eläimiä, joten joskus laitan hänelle ja itselleni kasvisruokaa.” Perheeseen kuului äidin ja tyttären lisäksi myös mies ja 6-vuotias poika.
Ensin minussa heräsi feministi. Miksi ihmeessä lapsille opetetaan jo pienestä pitäen, että naiset ovat niitä, joiden kuuluu pohtia asioita, olla huolissaan ympäristöstä ja tehdä töitä yhteisen hyvän eteen? Miesten rooliin ilmeisesti kuuluu vaan reippaus, huolettomuus ja totta kai – lihansyönti. (Eiväthän he voi pärjätä ilman!)
Toiseksi ajattelin kyseisen lapsiperheen ruokavaliota. Minkälainen se mahtaa olla, jos siihen kuuluvasta (vaikkakin vain puolta perhettä koskeva) kasvisruokapäivästä täytyy erikseen mainita? Onko jokapäiväinen lihansyönti tosiaan suomalaisissa lapsiperheessä normi? Alkaako iltaruuan suunnittelu aina siitä, mitä lihaa siihen laitetaan? Voi kamalaa… Nyt herätkää kaikki feministit, ja kasvisruokaa kokkaamaan! Todistettavasti myös pojat ja miehet pysyvät sillä hengissä.
Minua pyydettiin viime viikolla kirjoittamaan Oulun vaalipiirin Vihreiden blogiin, ja pohdittuani yhden illan sain kirjoituksen aikaan. Laitan sen myös tänne omaan blogiini, olkaa hyvät, tämähän tavallaan toimii arkistona kaikille kirjoituksilleni:
Onko tämä nyt varavaltuutettuna epäkorrektia myöntää, mutta minä olen kyllästynyt tämän päivän mustavalkoiseen kuntapolitiikkaan. Toista se oli kymmenisen vuotta sitten, kun minä istuin ääri-innokkaana 25-vuotiaana kaupunginhallituksessa. Vietin sunnuntai-illat nenä kiinni keltakantisissa paperipinoissa, ja kaikki asiat olivat hurjan kiinnostavia. Saako autoliike laajentaa rakennustaan 10 metrillä kaupungin puistoon? Millä keinoin toimeentulotuen jonotusajat saataisiin lainmukaisiksi? Myönnetäänkö rahoitusta nuorison aktivoimiseksi suunnatulle ESR-hankkeelle?
Eivät asiat ole nytkään tylsiksi muuttuneet, mutta kuntalaisten (ketä poliittisten päättäjien kai pitäisi parhaansa mukaan edustaa?) kiinnostus kuntapolitiikan kokonaisuudesta laskee kuin lehmän häntä Oulussa. Kunhan oma koulu on tien toisella puolella ja omalle terveysasemalle pääsee omalla bussilinjalla, muusta ei niin väliä. Tämä johtaa tietysti siihen, että populistisimmat yhden asian ehdokkaat valloittavat päättäjien paikat (tätähän on jo nähty!). Kokonaisuuden hallinta jää yksinomaan virkamiehistön varaan – se siitä edustuksellisesta demokratiasta sitten.
Nyt avaudun: Eikai se vaadi kovinkaan monta aivosolua ymmärtää, että esim. Kastellin monitoimitaloon kantaa ottaminen ei ole niin mustavalkoista. Jos kannatan uuden koulun rakentamista vanhan ja homeisen tilalle, tarkoittaako se että haluan tunkea kaikki oululaiset lapset ja nuoret valtaviin parakkeihin koko koulutaipaleen ajaksi? Jos vastustan suurkoulua, tarkoittaako se että kaikki koululaiset saavat nauttia pienistä lähikouluista, minne pääsee kävellen teitä ylittämättä, luokkakoot ovat pieniä ja opettajat eivät vaihdu ollenkaan? Eikai se nyt hyvänen aika tarkoita että minä inhoan mustikoita, jos joku päivä harkitsen mansikoiden ostamista torilta?
Ei yhteisten asioiden hoitaminen (huomio, siis politiikka!) ole yksinkertaista, mutta minusta siihen perehtyminen ja asioihin vaikuttaminen on kuntalaisten kansallisvelvollisuus. Ihmettelen tätä passiivisuuden astetta ja keskustelun puutetta kaupungissa, joka on kiistämättä nuori, dynaaminen ja kasvava. Argumentoinnin sijaan voimassa pidetään mustavalkoista jako ihmisiin ja poliitikkoihin. Sanokaa, mitä ihmettä sille ihmiselle tapahtuu, joka suostuu kuntavaaliehdokkaaksi, saa ääniä ja pääsee vaikka lautakuntaan? Hänkö muuttuu yhdessä yössä normaalista naapurinmiehestä epäilyttäväksi, omaa etuaan tavoittelevaksi ”herraksi”, jolle ei kannata enää puhua.
Sitä päivää odotellessa, että joku ymmärtää että asiat eivät ole mustavalkoisia politiikassa… Mielensä muuttaminen on normaalia ihmisten lisäksi myös poliitikoille. Ihan vain oman harkinnan perusteella, ei siitä syystä että vastapuoli tarjoaa parempia etuja!
Suvaitsemattomuuden lisääntyessä, rasististen “maahanmuuttajakriitikoiden” vallatessa eduskuntaa ja kansan yhteiskunnallisen tietotason romahtaessa Suomi tarvitsee presidentin, joka ajaa rauhan, ympäristön ja onnellisuuden asiaa. Ihmisten asiaa, ei yritysten, etujärjestöjen tai liittojen asiaa. Tervetuloa presidenttikilpaan Pekka!
Kategoria(t): Koulutuspolitiikka, Lapset ja nuoret, Opetustoimi, Sosiaali- ja terveystoimi
Varhaiskasvatus siirtyy pois sosiaali- ja terveystoimen alta ja yhdistyy opetustoimeen ensi vuoden alusta lähtien. Vihdoinkin Oulussa kaikki kasvatukseen liittyvät palvelut käsitellään yhtenä kokonaisuutena, eikä asioita sirpaloida eri ihmisille, hallintokunnille ja lautakunnille. Tavoitteena on tarjota ehyt opinpolku lapsen taivaltaa, taaperosta teiniksi asti.
Varhaiskasvatus tarjoaakin pohdittavaksi sekä hyviä että ei-niin-hyviä toimintoja. Erittäin kauan odotettu muutos on palvelutakuu. Se tarkoittaa, että perheellä on mahdollista irtisanoa lapsensa päivähoitopaikka väliaikaisesti. Mikäli hoitopaikkaa tarvitaan uudelleen, se järjestetään samasta tutusta päiväkodista viikon sisällä. Monta vuotta tuskailtiin vanhempien kanssa, jotka pitivät lapsensa hoidossa ”kaiken varalta”, vaikka itse olivat kotona – sitten keksittiin näin helppo ratkaisu.
Kehitettävään puoleen kuuluu päiväkotien omahoitaja-järjestelmä. Varhaiskasvatuksen tavoitteena oli muutama vuosi sitten tilanne, jossa jokaisella päivähoidossa olevalla lapsella olisi omahoitaja. Konseptiin kuuluu, että vanhempien lasten siirtyessä kesän jälkeen uuteen ryhmään, mukaan lähtee ainakin yksi tuttu hoitaja. Koska kaikki hoitajat ovat vaihtuneet ainakin omien lasteni kohdalla säännönmukaisesti joka ikisen kesän aikana, kuvittelin että järjestelmä oli kaikessa hiljaisuudessa hylätty.
Yllätyksekseni sain opetuslautakunnan kokouksessa 17.8. kuulla, että varhaiskasvatuksen tavoitteena on edelleen kehittää omahoitajajärjestelmää. Täytyy vaan sanoa, että paljon taitaa olla tekemistä. Ei ollut mukavaa selvittää omalle 5-vuotiaalle, miksi hänen ryhmässä ei ollut yhtään tuttua aikuista tämänkään kesän jälkeen.
