Vihdoinkin on siis saatu isoja joukkoja ihmisiä innostettua mukaan poliittiseen keskusteluun. On saatu kaiken ikäisiä henkilöitä kiinnostumaan, osallistumaan ja toimimaan (tässä on tietysti myös ehdokas Niinistön kampanjalla oma osansa). Käsittääkseni osallistaminen on ollut kansallisena tavoitteena jo pitkään. Ja mitähän tähän sanoo osa väestöstä?

- ”Kyllä tämä Haavisto-hypetys on jo liikaa.”

- ”Joukkohysteriaa!”

- ”Lopputuloshan on kuitenkin ihan selvä.”

- ”Rahan hukkaa koko vaalit!”

Mistä tämä suomalaiskansallinen negatiivisuus ja kateus on oikein kotoisin??? Jos joillakuilla on erityisen hyvä meininki (niin kuin meillä Pekka Haaviston kampanjassa ON), miksi se pitää heti pyrkiä latistamaan? Miksi presidenttiehdokkaiden puolesta ei voi ottaa Suomessa kantaa julkisesti ja iloisin mielin pelkäämättä välittömästi seuraavaa täystyrmäystä?

Onneksi, onneksi Haaviston joukoissa ei ole provosoiduttu näistä passiivis-aggressiivisista kommenteista. Hyvä ehdokas näyttää omalla olemuksellaan sovittelijan esimerkkiä. Esimerkiksi Facebookissa Pekka Haavisto presidentiksi 2012 -sivulla joku ihminen kävi tänään liittämässä oman (samansisältöisen) kommenttinsa kaikkiin sivulla sillä hetkellä oleviin kymmeniin ja kymmeniin tilapäivityksiin. Hänelle kommentoitiin ystävällisesti, että tosi kiva Jukka kun seuraat tätä sivua noin aktiivisesti, pian sinusta tulee ihan huomaamattasi Haaviston kannattaja

Suomelle valitaan pian presidentti kuudeksi vuodeksi. Valintansa jälkeen presidentti luopuu puolueensa jäsenyydestä ja edustaa koko Suomen kansaa. Niinpä näissä vaaleissa puolueilla ei ole ratkaisevaa merkitystä äänestyspäätöksen tekemisessä, vaan nyt päästään tarkastelemaan presidenttiehdokkaita henkilöinä. Presidentinvaali on aito henkilövaali, ainoa lajiaan Suomessa.

Kuka antaa kasvot Suomelle? Kenen ehdokkaan arvot valitaan edustamaan Suomea kansallisilla ja kansainvälisillä kentillä? Kuka pystyy toimimaan esikuvana kaikenikäisille, -värisille ja -kokoisille suomalaisille?

Minun mielestäni kaikista ehdokkaista sopivin tehtävään on Pekka Haavisto. Hän on ihmisenä äärettömän empaattinen, kuunteleva ja keskusteleva, joten yhteistyö hänen kanssaan on helppoa. Samalla hänen toimintaansa leimaa sitkeys, rohkeus ja peräänantamattomuus. Pekka Haavistoa arvostetaan myös maailmalla: hän on ulkopolitiikan asiantuntija, jolla on kansainvälistä kokemusta niin Euroopan Unionin alueelta kuin muualtakin maailmasta.

Suomen pitää olla ihmisoikeuksien ja rauhan peräänantamaton puolestapuhuja. Yhteiskunnan resursseja pitäisi käyttää hyvinvoinnin parantamiseen sekä ympäristöongelmien ratkaisemiseen, ei asevarusteluun. Pekka Haaviston johdolla Suomi voisi toimia varsinaista kokoaan suurempana vaikuttajana. Historiallisesti Suomi on puolueeton ja liittoutumaton – tällaisen maan presidentille sopisi kansainvälisen sovittelijan rooli varsin mainiosti.

Suomi on moderni, sivistynyt ja kansainvälinen maa, valitaan sille samanlainen presidentti: Sillanrakentaja Pekka Haavisto.

Luonnollisesti Pekka Haavisto loisti paneelissa. Parisatapäinen joukko kuunteli hänen vastauksiaan henkeä pidätellen ja eli mukana eri maailman kolkista kertovissa tarinoissa. Olen itse aiemminkin arvostanut Haavistoa kovasti, vaikka en ole häntä tavannutkaan, mutta tässä tilaisuudessa hän osoitti olevansa todellista valtiomies- / valtiohenkilöainesta. Älykäs, asiantunteva ja sivistynyt, ja samalla niin elävä, hauska ja myötätuntoinen. Ei ole todellakaan vaikeaa päättää, kuka on paras mahdollinen valinta Suomen presidentiksi!

Eras panelisti sanoi jossain vaiheessa uskontokeskustelua, että ilo lisää iloa ja suvaitsevaisuus lisää suvaitsevaisuutta. Tämä olisi hyvä motto jokaisen arkielämäänkin – saman lauseen voisi kuvitella tulevan myös Pekka Haaviston suusta.

Mies kuitenkin kertoi partiolaisten muistavan tällä tavalla heijastimen kantajia. Laukussani heiluva rauhanmerkki on siis hyödylllinen monella tavalla!  Kiitos teille partiolaisille, kampanjasta tuli hyvä mieli (ja pähkinäsuklaa sattuu olemaan ehdoton suosikkini).

1. Pakkaa lahjat värikkäisiin mainoslehtisiin tai sormiväreillä koristeltuun sanomalehteen. Vältä sekajätteen kuormittamista eli kaupassa myytäviä lahjapapereita. Lahjat voi pakata myös kangaspusseihin.

2. Kierrätä vuoden aikana saamasi, käyttämättä jääneet  lahjat eteenpäin. Tuskin käyttäisit niitä ensi vuonnakaan…

3. Tee itse joulumakeiset ja jätä Pandat kauppaan. Toissajouluna tein itse vaahtokarkkeja (jotka kaiken kukkuraksi onnistuivat hyvin!)

4. Suosi lahjan antajana (sekä myös vastaanottajana, vink vink) palveluja. Lahjakortteja voi ostaa melkein mihin tahansa!

5. Boikotoi possua ja kokeile joulupöydässä vaikkapa fenkolipaistosta tai venäläistä lohipiirakkaa.

Roskien runsaudesta päätellen pelkästään koululaiset eivät ole syypäitä ympäristön roskaamiseen. Aivan liian usein näkee myös aikuisten ihmisten (pääasiassa miesten, ikävä kyllä) heittävän roskia maahan. Miksi näytämme tällaista esimerkkiä lapsillemme? Eihän kotonakaan banaaninkuoria viskata keittiönpöydän alle?

Saimme asiasta aikaan hyvän keskustelun, kun olimme saapuneet kotiin. 5-vuotias tuomitsi roskien heiton perustellen: “Maapallolle käy huonosti. Kohta joka kolkassa on roskia.” Naulan kantaan!

Ensin minussa heräsi feministi. Miksi ihmeessä lapsille opetetaan jo pienestä pitäen, että naiset ovat niitä, joiden kuuluu pohtia asioita, olla huolissaan ympäristöstä ja tehdä töitä yhteisen hyvän eteen? Miesten rooliin ilmeisesti kuuluu vaan reippaus, huolettomuus ja totta kai – lihansyönti. (Eiväthän he voi pärjätä ilman!)

Toiseksi ajattelin kyseisen lapsiperheen ruokavaliota. Minkälainen se mahtaa olla, jos siihen kuuluvasta (vaikkakin vain puolta perhettä koskeva) kasvisruokapäivästä täytyy erikseen mainita? Onko jokapäiväinen lihansyönti tosiaan suomalaisissa lapsiperheessä normi? Alkaako iltaruuan suunnittelu aina siitä, mitä lihaa siihen laitetaan? Voi kamalaa… Nyt herätkää kaikki feministit, ja kasvisruokaa kokkaamaan! Todistettavasti myös pojat ja miehet pysyvät sillä hengissä.

Onko tämä nyt varavaltuutettuna epäkorrektia myöntää, mutta minä olen kyllästynyt tämän päivän mustavalkoiseen kuntapolitiikkaan. Toista se oli kymmenisen vuotta sitten, kun minä istuin ääri-innokkaana 25-vuotiaana kaupunginhallituksessa. Vietin sunnuntai-illat nenä kiinni keltakantisissa paperipinoissa, ja kaikki asiat olivat hurjan kiinnostavia. Saako autoliike laajentaa rakennustaan 10 metrillä kaupungin puistoon? Millä keinoin toimeentulotuen jonotusajat saataisiin lainmukaisiksi? Myönnetäänkö rahoitusta nuorison aktivoimiseksi suunnatulle ESR-hankkeelle?

Eivät asiat ole nytkään tylsiksi muuttuneet, mutta kuntalaisten (ketä poliittisten päättäjien kai pitäisi parhaansa mukaan edustaa?) kiinnostus kuntapolitiikan kokonaisuudesta laskee kuin lehmän häntä Oulussa. Kunhan oma koulu on tien toisella puolella ja omalle terveysasemalle pääsee omalla bussilinjalla, muusta ei niin väliä. Tämä johtaa tietysti siihen, että populistisimmat yhden asian ehdokkaat valloittavat päättäjien paikat (tätähän on jo nähty!). Kokonaisuuden hallinta jää yksinomaan virkamiehistön varaan – se siitä edustuksellisesta demokratiasta sitten.

Nyt avaudun: Eikai se vaadi kovinkaan monta aivosolua ymmärtää, että esim. Kastellin monitoimitaloon kantaa ottaminen ei ole niin mustavalkoista. Jos kannatan uuden koulun rakentamista vanhan ja homeisen tilalle, tarkoittaako se että haluan tunkea kaikki oululaiset lapset ja nuoret valtaviin parakkeihin koko koulutaipaleen ajaksi? Jos vastustan suurkoulua, tarkoittaako se että kaikki koululaiset saavat nauttia pienistä lähikouluista, minne pääsee kävellen teitä ylittämättä, luokkakoot ovat pieniä ja opettajat eivät vaihdu ollenkaan? Eikai se nyt hyvänen aika tarkoita että minä inhoan mustikoita, jos joku päivä harkitsen mansikoiden ostamista torilta?

Ei yhteisten asioiden hoitaminen (huomio, siis politiikka!) ole yksinkertaista, mutta minusta siihen perehtyminen ja asioihin vaikuttaminen on kuntalaisten kansallisvelvollisuus. Ihmettelen tätä passiivisuuden astetta ja keskustelun puutetta kaupungissa, joka on kiistämättä nuori, dynaaminen ja kasvava. Argumentoinnin sijaan voimassa pidetään mustavalkoista jako ihmisiin ja poliitikkoihin. Sanokaa, mitä ihmettä sille ihmiselle tapahtuu, joka suostuu kuntavaaliehdokkaaksi, saa ääniä ja pääsee vaikka lautakuntaan? Hänkö muuttuu yhdessä yössä normaalista naapurinmiehestä epäilyttäväksi, omaa etuaan tavoittelevaksi ”herraksi”, jolle ei kannata enää puhua.

Sitä päivää odotellessa, että joku ymmärtää että asiat eivät ole mustavalkoisia politiikassa… Mielensä muuttaminen on normaalia ihmisten lisäksi myös poliitikoille. Ihan vain oman harkinnan perusteella, ei siitä syystä että vastapuoli tarjoaa parempia etuja!

http://haavisto2012.fi/